Korttien Talossa ja Hämeen linnassa

Lähdimme pari viikkoa sitten ystäväni kanssa retkelle Hämeenlinnaan. Aivan aluksi poikkesimme kaupungin Info-pisteelle ja poimin sieltä mukaani Korttien talon mainoskortin.

Koska ystäväni kahvihammasta kolotti ja minun teki mieleni nähdä Korttien talo kortteineen, päätimme suunnistaa sinne, eli Wetterhoffin talolle. 

 

Café Hoffi on sympaattinen pieni kahvila, jonka seiniä kiertää korttitelineet. Tietysti ostin muutaman kortin, joista yhden - Inge Löökin mummokortin - annoin ystävälleni syntymäpäivätervehdykseksi. Hän puolestaan antoi minulle vastaavasti Heli Laaksosen runokortin. "Juhlistimme" näet tällä retkellä syntymäpäiviämme :)

Muun muassa nämä Rudolf Koivun kortit ostin sieltä.

Retkemme jatkui Hämeen linnaan, jossa en ole käynyt aikaisemmin. Keskiaikaiseen linnaan tutustuminen oli kiinnostavaa sinällään, mutta lisäksi siellä oli kiehtovia näyttelyitä.

 

Nappasin kuvan linnaan mennessämme ja toisen "Kuvat linnassa" -valokuvanäyttelystä. Yli sata vuotta vanhoihin tunnelmiin pääsi Hämeenlinnan historiallisen museon kokoelmista lainattujen nostalgisten kuvien kautta. 

Kuvassa on varmaankin sisarukset, joilla on hienot mekot ja takit yllään.

Linnassa oli toinenkin kiinnostava näyttely: Keräilijät - kohti toisia maailmoja, joka on jo päättynyt. Näyttelyyn oli koottu hämäläisten keräilijöiden kokoelmia. Kokoelmilla haluttiin todennäköisesti kertoa, miten monipuolista keräily voi olla. Keräillä voi oikeastaan kaikkea, mitä mieleen juolahtaa. Museoviraston sivulla todetaan: "Keräilyn kohteet ovat monipuolisia ja mielikuvituksellisia, ja varsinaisen aiheensa lisäksi ne kertovat myös keräilijöistä, Hämeestä ja hämäläisyydestä."

Jotkut kokoelmat olivat vanhoja ja niillä on historiallista arvoa. Esimerkiksi joku oli aikanaan kerännyt ihmisten puumerkkejä vihkoon. Tänä päivänä moinen keräilykohde kuulostaa varsin oudolta, mutta valaisee entisaikaa ja herättää ajatuksia.

Puhelinkokoelman edessä viihdyin pitkään katselemassa kaunista muotoilua.

Mietin myös, olisiko joku jo alkanut keräilemään kännyköitä. Monet mallit kun ovat jo mennyttä aikaa ja historiaa.

Visiittikortteja Turusta

Sain käsiini kasan vanhoja visiittikortteja. Ne ovat vähän pelikortteja suurempia, paksuja valokuvia. Kuvalliset visiittikortit keksittiin 1800-luvun puolivälissä. Suomessa niitä oli käytössä 1860-luvulta 1920-luvulle asti. Kuvallisia kortteja jaettiin yleensä siinä seurapiirissä, jossa muutenkin vietettiin aikaa. Tällainen henkilökohtainen vierailutervehdys jätettiin kyläilypaikkaan käyntikortin tapaan. Tavallisesta käyntikortista visiittikortti poikkeaa siinä, että kortissa ei ole henkilön nimeä, vain hänen kuvansa. Niinpä on ymmärrettävää, että kortti annettiin vain tutussa seurapiirissä.

Kortit ovat kooltaan suunnilleen 6,2 x 10,3 cm. Sen alaosassa on kuvaajan tai kuva-ateljeen nimi. Kortit ovat tukevaa kartonkia, jolle kuva on liimattu.

Seuraavat kuvat ovat turkulaisen Aune’s Fotografi Atelier –nimisen kuvaamon (toimi 1870-luvulta alkaen) otoksia. Kuvaamo oli pääosin norjalaissyntyisen Ole Jonsen Aunen hoidossa ja siitä tuli nopeasti turkulaisten suosituin valokuvaamo. O. J. Aune kuvasi Turussa vuodesta 1862 vuoteen 1891.

En valinnut näitä valokuvia tähän siksi, että hahmot olisivat jotenkin erityisiä, vaan kuvien taustojen vuoksi. Aunen visiittikorttikuvien pohjien taustat ovat vaihtelevia ja onkin arvioitu (täällä), että ne olisivat dekoratiivisimmat koko Suomessa. Minun silmiäni ne viehättävät tavattomasti.

Från Aune’s Fotografi-Atelier
27, Slottsgatan 27 ÅBO
Plåten förvaras för efterbeställning
Kopiering och Förstoring af alla slags gamla
Porträtter & Taflor m.m. 

uten afseende på väderleken. 

Yhdessä kortissa taustateksti on erilainen: O. J. Aune’s Atelier.

Tummaan korttiin on painettu kamera ja taiteilijan väripaletti. Mietin, mitä tuollainen pari voisi symboloida. Taidevalokuvaamoa?

Aune vuokrasi ateljeensa Carl Edward Axelssonille vuonna 1891. Nipussa on yksi Aunen valokuvaamon kuva, jossa mainitaan: Fotograf Innehafvare Edw. Axelsson, eli kuva lienee otettu 1890 jälkeen. Kuvan tausta on tyhjä.

Kuinkahan moni on surkutellut sitä, että näissä yli 100 vuotta vanhoissa kuvissa ei ole mainittu, ketä kuva esittää? Etenkin nyt, kun sukututkimus on kovin suosittua, voisi esiäidin tai -isän kuvan löytyminen tuoda kiinnostavan lisän sukutietoihin. Koska kuvien henkilöt ovat tuntemattomia, kiinnostukseni kohdistuu varsinkin naisiin ja heidän pukeutumiseensa.

Kahden ensimmäisen kuvan naiset ovat pukeutuneet asuihin, jotka ovat arvokkaita pitseineen ja kohokuviointeineen. Heillä on myös koruja somistamassa. Kolmannessa kuvassa oleva nainen on vaatimattomammin pukeutunut ja ilman koruja. Kuvaan on kirjoitettu taakse: Fröken Emma Bladh. Mietin, miksi juuri vaatimattomin ihminen on merkitty nimellä. Olisiko niin, että herrasväki muistettiin ilman nimeäkin, mutta muun väen tunnistamisessa tarvittiin apua?

Tänä päivänä he ovat kuitenkin tasaveroisia. Emme tunne heistä ketään.

Ensimmäinen kamera Kodak Instamatic 133

Olin teinityttö, kun sain ensimmäisen kamerani. Se toi itsenäisen olon nuorelle: ajatella, saatoin ottaa kuvia koska tahansa ja mistä vain! Eikä kenellä tahansa ollut siihen aikaan kameraa. Ei siis ihme, että olin aika ylpeä siitä.

Löysin tuon säälittävän kapistuksen kaapin perältä.

Kuten voi nähdä, tässä Kodak Instamatic 133 -kamerassa on kokonaista kaksi säätöä, aurinkoinen sekä pilvinen/salamavalo. Suomen valokuvataiteen museon kamerasivuilta sain selville, että tätä sanotaan näppäilykameraksi. Sitä kutsutaan myös PAK-kameraksi siinä käytetyn filmikasetin mukaan.

Kameran takakannen sisäpuolella lukee: ”Uses Kodak 126 film”. Tuon 126-filmin eli PAK-kasetin kehitti Kodak vuonna 1965. Kasettijärjestelmä kehitettiin, jotta markkinoilla olisi saatavilla helposti kameraan asetettava filmipakkaus ja kuvaaminen lisääntyisi. Filmikasetti oli lähes kamerani levyinen. Kun takakannen avasi, oli helppo asettaa kasetti paikalleen, sillä sitä ei voinut asettaa väärin. Filminsiirto toimi pyörittämällä, ja filmi kiertyi rullalle kasetin leveämpään päähän. Kameralla ei pystynyt ottamaan päällekkäisiä eikä tyhjiäkään ruutuja. Näin oli simppelin kuvaamisen aika tullut ja moinen yksinkertaisuus sopi teinitytölle mainiosti.

Kamerassani on suhteellisen iso etsin, joten sillä oli helppo tähdätä kohteeseen ja saada kuvalle oikea rajaus. Tosin etsin on aika kaukana objektiivista, joten kaikissa kuvissa on rajauksessa jonkinlainen virhe. Muistelen, että kameran mukana olisi tullut 12 kuvan mustavalkoinen filmikasetti. Se on oikeastaan erikoista, sillä PAK-kamerat kehitettiin värivalokuvauksen helpottamiseksi. Myöhemmin taisinkin käyttää vain värifilmejä.

Kameralla sai 9 x 9 -kuvia. Tässä on näytteeksi ihka ensimmäiselle filmille otettu kuva yli 40 vuoden takaa.

Kuvat eivät olleet tasoltaan hääppöisiä, mutta oli silti upeaa saada ikuistettua kaiken minkä halusi.

Yhtäkkiä tuli mieleeni, että olin nähnyt jossain niitä salamavalokuutioita, joita kamerassa käytettiin. Ryhdyin etsimään, ja etsivä löysi.

Paketissa on ollut kolme kuutiota, nyt siellä oli jäljellä kaksi. Tuollaisessa kuutiossa on jokaisella neljällä sivulla yksi lamppu. Kun sen asetti paikalleen, salama välähti sillä lampulla, joka osoitti eteenpäin. Kun filmiä kelasi, kuutio kääntyi. Yhdellä kuutiolla pystyi siis ottamaan neljä salamakuvaa.

Olisipa hauska tietää, kuinka paljon tuollainen salamavalopaketti aikanaan maksoi. Kuvaamiselle tuli hintaa, kun osti filmin, salamavalokuutiot ja kehityksen kaikista kuvista. Nykyisenä digiaikana kuvaamisen hintaa ei tarvitse ajatella, kun kameroissa ei tarvita filmiä eikä erillisiä salamavaloja, ja voi valita juuri ne kuvat mitkä kehittää - jos ylipäätään kehittää jotain.

Siihen aikaan, kun tämä tyttö kameran osti, se oli erillinen laite. Nykynuoren ensimmäinen kamera on useimmiten puhelin, johon on liitetty kamera. Siihen aikaan moista yhdistelmää ei ollut kuin korkeintaan scifi-tarinoissa.

Millaisella kameralla sinä aloitit kuvaamisen?